Tulin juuri töistä. Kävin pitämässä lapsille liikunta kerhoa. En tosin ollut valmistautunut kovin hyvin kun kävin tuuraamassa työkaveria, mutta hyvin meni. Muutama lapsi on aika kuriton mutta ei ne tuota ongelmia. Pelattiin sählyä ja taisin saaha aika monesti pallosta. Hassua ettei ne edes sattunut, vaikka ei lapset kauhee hiljaa sitä palloa lyö. Sain uuden lempinimenkin;Tuutikki. Poika joka sen keksi on normaalisti aika ilkeä ja villi. Nyt se komenti nuorempia poikia ja piti minun puolia. Siitä tuli hyvä mieli.


Olen muutenkin ollut nyt hyvällä tuulella. Ulkona on mukavan kylmä, aurinko paistaa ja puut on mitä ihanemman värisiä. Bussin ikkunasta katselin kun pihlajat olivat tulenpunaisia ja vaahterat kullan keltaisia. Tunsin oloni tosi rakastuneeksi. Pidän siitä tunteesta. Tulee olo että takisi mieli vain halata ja suukottaa omaa kultaa. Ollaan seurusteltu puolisen vuotta ja olen vieläkin tälläinen. Hassua. Olen varmasti vielä pitkäänkin. En vain ole tuntenut tällästä onnellisuutta ennen^___^.

Suunnittelin bussissa istuessani että voisimme lähteä ulos eväiden kanssa. Mennä puistoon syömään leipiä ja juomaan kuumaa kaakaota. Voisin ottaa kameran mukaa ja ottaa kuvia kauniista syksystä ja tietenkin meistä. Pysyykö minulla tälläinen olo, vai onko tämä jotain alku huumaa? En halua ajatella että olisi ja jossain vaiheessa arjesta tulisi tasaisen tylsää. Illalla mentäisiin nukkumaan mutisten hyvät yöt ilman suukkoa ja rutistusta. Miten kauan alku huuma voi kestää? Loppuuko se yhtäkkiä? Vai hiipuu pikku hiljaa? Mitä sen jälkeen on?

Aloin miettimään ihmisiä jotka ovat naimisissa. Rakastaakohan he enää toisiaan? Vai onko ne jo niin tuttunut ja kiintynyt toiseen? Ei osaa kuvitella elävänsä jonkun muun kanssa. Oma puoliso tuntuu turvalliselta. Mutta onko se rakkautta? Vai onko se tottumusta? Ihminen on tottunut elämään jonkun kanssa ja niin aikoo tehä loppuun asti. Muuttuuko rakkaus aina pelkäksi kiintymykseksi? Onko kiintymys eräänlaista rakkautta? Onko elämä silloin tylsää, tavallista ja harmaata? Tavallaan kyllä toivoisin pääseväni itsekkin tuohon tilanteeseen. Olisi joku joka on aina rinnalla. Joku joka tukee hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Joku joka tuntee minut paremmin kuin omat taskunsa. Joku joka eläisi kanssani vaikka olisinkin harmaa ja ryppyinen.

Voiko rakkaus loppua siihen jos toisen ulkonäkö ei miellytä? Voiko ulkonäkö mennä luonteen edelle? Silloin se ei kyllä ole oikeaa rakkautta. Ei rakkaus katso ulkonäköä tai kokoa. Ihminen voi korkeintaan ihastua toisen ihmisen ulkonäköön, ei rakastua. Rakkaus tulee jostain tuolta syvemmältä. Sen kyllä huomaa kun löytää ihmisen jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä. Sitä ajattelee 24/7, kosketus aiheuttaa kylmiä väreitä ja ääni saa polvet notkumaan. Niin minulle on käynyt. Ja olen siitä onnellinen. Jos onnellisuutta voisi jotenkin mitata, olisin varmasti maailman onnellisin pieni Tuutikki!<3

Tuutikki kuittaa hymyillen :)     <3