Olen käymässä Pieksämäellä viimeistä kertaa ennen koulun alkua. Tuntuu hassullekun minulta kysellään että jännittääkö mennä kouluun. Tottakai s ejännittäämutta se on vain uteliasta jännitystä.Jännittää tietää että ketkä on päässyt opiskelemaan kanssani, mitä kaikkia aineita opiskelemme, kuinka sopeudun opiskeluun näin pitkän tauon jälkeen. Iloisella mielellä olen astumassa uuteen arkeen. Tuntuu kuin tekisin aimo harppauksen elämässäni eteenpäin. Kolmen vuoden paikallaan jauhanta muuttuukiin kolmeksi vuodeksi kohti parempaa tuleivaisuutta. Saan ammatin josta olen kiinnostunut ja saan (toivottavasti) työpaikan josta pidän.

On hassua ajatella että olen koulussa kiinni tulevat kolme ja puoli vuotta, mutta ainakin minulla on jotain pysyvää elämässäni. Tuo aika kuullostaa tässä vaiheessa pitkälle, mutta kun sitten kolmen ja puolen vuoden päästä katsoo taakseen, aika onkin mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Onkin outoa miten mennyt aika tuntuu hurahtavan niin nopeasti mutta sitten kun katsoo tulevaan ja odottaa, tuntuu että aika vain matelee. Ehkä tuossa onkin se syy miksi jotkin ihmiset jäävät elämään menneisyyteen. Välillä on vaikea kohdata tulevaisuuden möröt ja pelot. On vain helpompaa turvautua menneisyyteen. Tulevaisuus monesti vaikuttaa pimeälle ja pelottavalle.Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. On vain luotettava omaan selviytymiskykyyn. Elämä on välillä raskasta ja tuntuu että pitäisi olla vahva kuin härkä. Onneksi meillä on ystäviä, tuttavia ja rakkaita jotka tukevat ja auttavat meitä kun epävarmuus ja pelko yllättää.

Minä en selviäisi hetkeäkään yksin. Luulen ettäminulla on jonkin sorttinen läheisriippuvuus. En halua tehdä mitään yksin. Kaupungillekkin meno tuntuu mahdottomalle ajatukselle ellei mukanani ole joku. Kotonakin tekee omia askareita mieluummin kun sielä on joku toinen. Vaikka sen toisen kanssa ei edes keskustelisi. Tuntuu vain että tekemiselläni on jokin merkitys kun en tee sitä vain itseäni varten. Kuten ruuan laitto. Mielummin sitä tekee myös jollekkin muullekkin kuin itselleen. Syöminenkin on mukavampaa yhdessä kuin yksin. Se saa uuden merkityksen. Se ei ole enää vain pakollinen päivittäinen tarve hiljentää vatsassa asuva huutava mörkö. Silloin on jonkun kanssa. Voi jakaa oman aikansa. Ei vain ole itseään varten. Rakastan sellasia hetkiä. Etenkin kun vain köllii sängyssä tekemättä mitää ja tietää että se toinen on siinä vieressä. Tulee turvallinen olo. Nykyään en edes meinaa osata nukkua yksin. Vaikkakin menen usein nukkumaan yksin mutta Pate on aina samassa huoneessa kanssani. En ole yksin. Tieto siitä että toinen on lähellä, saa minut rauhoittumaan. Eilen illallakin vain pyöriskelin sängyssä kun en oikein tiennyt miten päin nukkua. Lopulta tein tyynyistä ja peitoista mytyn viereeni ja puristin sitä. Äh, ei se ole sama. Mutta tyhjää parempi kuitenkin! :)